Ei voisi paljoa pahemmaksi mennä

Vihdoinkin sain netin toimimaan! Eilen illalla (tai siis täällä kello17, Suomessa 01 yöllä) yritin  ihan uupuneena matkasta saada koneeseen virtaa, mutta akku oli lopussa ja juuri varta vasten ostamani adapteri olikin liian pieni koneen isoihin pallukkapiikkeihin (pistokkeen ulokkeet siis :D). Nyt kuitenkin sain vihdoin kaikki tarvittavat pelit ja vempeleet, ja pääsen purkamaan hirveän pitkää matkasepustusta. 

Ihan noin yleisesti ajattelin sanoa, että tätähän voi kommentoida kaikki. Ihan mielelläni lukisin joitain Suomenkin kuulumisia, mutta jos jollakin on jotain sydämellään, suosittelisin sähköpostia. Tätä blogia nimittäin lukee poikaystävä, äidit, isät, mummot, tädit, serkut, kaverit ja oikeastaan kaikki tutut. Jos ei siis halua asioitaan kuulutella koko maailmalle, pistäthän sähköpostia (jamarist@cc.jyu.fi).Khiiiiiitooooosh. Sen ajattelin vielä mainita, etten tosiaan ole suomen kielen
lukija, minkä saattaa tekstistäkin huomata. Lisäksi enkun takia saatan sujauttaa tekstiin ah-niin-ihanan-ärsyttäviä suoria suomennoksia tai ihan suoraan vaan enkkua. Mutta hei, that's me. ;) 

Ja sitten, asiaan. :)
Matka alkoi torstaina, 10.1. ja edellisenä iltana kotona Nummelassa huomasin, että ei himpskatti, kamerasta loppuu akku ja laturi on jäänyt Riksuun - nerokasta suorastaan. Paitoja kyllä löytyy lähes 50, mutta ei kameran laturia, hienoa. No, aamulla lähdettiin Joonaksen kanssa vähän aikaisemmin liikkeelle, ja kävimme hakemassa kameran laturin. Kentällä tulikin sitten itkettyä, (kuten tässä nyt on tullut itkettyä viimeiset neljä viikkoa etukäteen) eikä olisi millään haluttanut lähteä. Yksin, puolitoista vuorokautta matkustamista, ja määränpäänä pikkuruinen maalaiskaupunki keskellä ei-mitään. Ei ihan heti muistunut mieleen, että miksi sinne halusinkaan joskus. Mutta pääsin kuitenkin lähtemään ja kentälle odottelemaan konetta.

Ensimmäinen lento oli pari tuntia Frankfurtiin - ei paha ollenkaan. Seuraavaksi menin New Yorkiin ihan super-jumbojättimegakoneella. Pääsin ihan takimmaiseen riviin, jossa olikin kolmen paikan sijasta vain 
kaksi, joten jalkatilaa riitti, eikä takkia tai laukkua tarvinnut ahtaa ylähyllyille. Vessa oli ihan vieressä, eikä
 takana ketään, joten kukaan ei tulisi valittamaan, jos haluaisin laittaa penkin niin alas, kuin on 
mahdollista. No, eihän kaiken kuulukaan mennä ihan niin sujuvasti, joten eiköhän vieruskaverina
istunut puolalainen ukkeli haissut pahemmalta kuin mätä haisunäätä. Hän myös piereskeli IHAN julmetusti kokomatkan, puhumattakaan maiskutuksesta ja röyhtäilystä. Hän haisi niin uskomattoman pahalta, että oli raikas tuulahdus hyväntuoksuista ilmaa, kun edessäistuva nainen pamautti muovipussiin yrjöpyrjöt. No, loppujen lopulta matka meni mukavasti ja pääsin New Yorkiin turvallisesti. 

Ensimmäinen ihana asia tästä maasta tuli heti jo kentällä vastaan: kysyin neuvoa 
infopisteellä seisoskelevilta ihmisiltä. Todella mukava muhkea tummaihoinen nainen (juuri perinteinen usalainen "momma") sepusti minulle kaikki mitä minun pitäisi kentällä tehdä, ja lopulta sanoi, että "don't you worry babygirl".
Ei Suomessa tuntemattomia kutsuta tuollaisilla kivoilla nimillä. Olin otettu,ja lähdin vaihtamaan
 terminaalia kätevällä AirTrainilla. En saanutkaan matkalaukkua tsekattua vielä, joten vietin koko
yön iltayhdeksästä aamuviiteen kentällä lukien. Seuraani liittyi alkuillasta Marokkolainen Karim, myös vaihto-oppilas, jokaehdotti, että nukkuisimme vuorotellen tunnin ja toinen vartioisi molempien laukkuja. 
Ihan mukava tarjous, mutta "momma"oli juuri varoittanut minua siitä, ettei saa liikaa luottaa tuntemattomiiin tässä maassa. Otin mamman ohjeesta opikseni, enkä nukkunut. Yö oli pitkä ja jostain syystä myös Karim haisi kuvottavalta (tai sitten se olin minä, enkä tajunnut sitä itse).

Vihdoin pääsimme lastautumaan Washingtoniin menevään koneeseen, josta stuertti kivasti ilmoitti, että "yksi moottori ei suostu heräämään ja sitä herätellään parhaamme mukaan". Noin puolilla oli jatkolento, ja siitähän meteli syntyi, kun lähes kaikilta vaihdettiin jatkoyhteydet jo tässä vaiheessa. Pääsimme kuitenkin koneeseen, jossa lentoemo sanoi, että tulee olemaan kuoppainen matka. En yleensä pelkää lentämistä, mutta täytyy myöntää, että siinä tilanteessa jopa minulta  lähti viestiä ylöspäin, että voisi vähän jelppiä. Taisi jelppiä, koska pääsimme tosi sulavasti laskeutumaan ja siitä kaikki juoksemaan
 omiin jatkoyhteyksiinsä. Ehdin omaani juuri ja juuri, ja alkoi tuntua helpottuneelta, että olen jo yli puolenvälin. 
Kansas Cityyn menevä lento meni torkkuessa, ja havahtuessa siihen, että aloin mongertaa taas jotain unissani. Kentältä jatkoin viimeiseen lentooni, joka olikin ainutlaatuinen. Voin vannoa, että se lento jää mieleeni ikuisesti. Kone oli 19paikkainen minikone, josta olin vitsaillut, että "siinä on varmaan potkurit, jotka pyöritetään käyntiin, ja kapteenilla on nahkainen lentohattu". No, potkurit nähdessäni meinasin purskahtaa itkuun. Pelko pyllyssäni nousin koneeseen, ja jouduin jättämään käsimatkatavarani "ruumaan" (noin 2kuutiometriä tyhjää tilaa koneen takaosassa), koska ne eivät olisi mahtuneet matkustajatilaan - hyvä että itsekään mahduin! Lento oli yllättävän mukava, mutta pieni pelko pysyi kokoajan, sillä näin potkurit koko lennon ajan.

(viimeisen koneen sisusta)


Laskeutuessa meinasi taas tulla itku silmään. Nummelankin lentokenttä on isompi kuin Joplinin. Hain matkatavarani muiden (5laukkua) joukosta, ja huokasin helpotuksesta, että ne olivat pysyneet mukana koko pitkän reissun. Odottelin kyytiäni yliopistolta, ja tunnin päästä alkoi pänniä. Soitin yliopistolle, jotka antoivat minulle kuskin numeron. Kuski vastasi nätisti, että ei, kyllä hän on hakenut minut kentältä ("Aijjaa, selvä, taidankin olla siis hullu, kiitos hei!"). Ilmoitin nätisti, että minun mielestäni olen kyllä vielä Joplinin lentokentällä, ja että en pääse täältä pois. Minulle hankittiin uusi kuski, joka tuli 45minuutin kuluttua. Matka Pittsburgiin oli tosi mukava, täytyy myöntää. Vaikka olin todella väsynyt, kylmissäni ja todella ärtynyt siitä, että minut oli unohdettu, huomioni kiinnittyi vain siihen, kuinka kivalta tuntui olla täällä.

(Joplinin lentokenttä)


Pittsburgiin tullessa huomasin, että hei, eihän tämä nyt niin pieni olekaan. Koko kaupungin keskipiste tuntui olevan yliopisto ja sen jalkapallojoukkue The Gorillas. Ei paha. Koululla jouduin täyttämään varmaan 20 lomaketta, joista osan olin täyttänyt jo hakiessani kouluun, mutta eihän niitä lasketa, koska ne olivat kuulemma vain hakulomakkeita. Ravasin paikasta toiseen laukkujeni kanssa, ja lopulta pääsin huoneeseeni. Onneksi olen ollut Joutsenossa (itku pääsi, kun sinne menin), koska tämä huone ei ollut kullasta tehty.

(huone)

Yhdelle ihmiselle 3mx3m ei ole kauhean paljon, kahdelle se on vielä vähemmän.  Huoneessa on kaksi sänkyä, kaksi pöytää,minijääkaappi ja yhteinen 
vaatekaappi. Ensimmäiseksi katselin vähän huonetta, koitin nettiä -ei toimi-, ikkunanäkymä on kiva, täällä voi asua 4kuukautta. Päätin mennä etsimään vessaan ja 
ilokseni unohdin avaimet sisään ja lukitsin oven. Kännykän jätin sisään, ketään muuta täällä ei vielä ole tässä kerroksessa, joten lähdin etsimään jotain ihmistä tästä talosta. 
Alakerrokseen meni Aasialainen poika, jolta kysyin apua ja purskahdin itkuun. Eihän sitä ihminen kestä 36tunnin valvomista, matkustamista, hirveää nälkää ja ulosjäämistä ilman kyyneleitä - tai ainakaan minä en kestä. Poika oli ystävällinen ja soitteli ympäri kampusta etsien jotain ihmistä, joka vastaisi puhelimeen. Lopulta (melkein tunnin päästä) saimme apua joltain ja pääsin avaamaan oven. Mitään se ei maksanut, toisin kuin Suomessa, vasta 3 kerran jälkeen maksaa 25dollaria.

(ikkunanäkymä)


Yö meni suht ookoosti, lukuunottamatta sitä, että täällä ei ollutkaan tyynyä, peittoa, lakanoita, joten peittonani oli sijauspatja ja tyynynä pyyhe. Aamulla heräsin 13tunnin unien jälkeen ja päätin mennä ostamaan vuodevaatteet ja sopivan adapterin. Kauppa on 15minuutin kävelymatkan päässä, ja samassa on pieni ostoskeskus. Isompi kauppa WalMart on tunnin pyörämatkan päässä, ja sinne menee ilmaisia busseja joskus. Kaupassa oli taas mukava täti, joka kutsui minua sweetiepieksi. Toisessa kaupassa myyjä mainitsi, että minulla on söpö pieni aksentti puheessani. Jos ei muuta heti tule mieleen, niin täällä on ainakin sikaystävällistä porukkaa!! :)

Kaikki tuntuu vielä niin kovin vaikealta, ja edessä oleva kouluviikko tutustuttamisineen ja kaikkine papereineen tuntuu raskaalta, mutta jossain mielen perukoilla on sitkeä tyttö, joka ei helpolla luovuta. Ikävä on kova ja on vielä kovin yksinäistä, mutta onneksi on skypet ja blogit yms, eikä tässä enää ole kuin 4kuukautta jäljellä.
Nyt menen sängyn pehmeyteen lukemaan kirjaa, joka jäi Nykissä kesken.

Ihania talvipäiviä teille sinne, ja niinkuin täkäläiset sen leveästi lausuisivat: Luv y'all!!